FSC:n jäsen Peter Flinckenberg oli ehdolla American Society of Cinematographersin palkinnon saajaksi Spotlight-sarjassa, johon valitaan rajoitetun levityksen saaneiden elokuvien ansioituneita kuvaajia. Siinä kävi sitten niin kuin kävi … Peter voitti koko pystin.
Nyt tulee uusi näkökulma: dokumentaristi Sonja Lindén kertoo reissusta puolison näkökulmasta. Olkaa hyvä!)
Peter kertoi helmikuun alussa, että hänet oli asetettu ehdolle Betoniyön kuvauksesta jonkin ASC:n Spotlight-palkinnon saajaksi Los Angelesissa. Ajattelin, että jaahah, onhan noita, kaikenlaisia pikku palkintoja. Peterin mielestä tämä oli kuitenkin sen verran tärkeä tilaisuus, että minun (ja poikiemme) olisi myös hyvä olla paikalla – niin apuna ja tukena hänelle kuin myös jakamassa tämä ikimuistoinen kokemus yhteisesti. Koska meillä on vanhan talon saneeraaminen kesken ja rahaa uppoaa siihen enemmän kuin ikinä oltiin kuviteltu, ajattelin ettemme me muut nyt voi mihinkään lähteä. Jää muuten Peterin toivoma sauna tekemättä.
Peter punnitsi hetken tilannetta. Yön yli nukuttuaan hän totesi, että haluaa minut ja lapset joka tapauksessa mukaan. Tämä on osastoa ’once in a lifetime’-tilaisuus.. Ajattelin, että okei, jos sauna jää, niin sitten tämä on varmaan ihan tärkeä juttu. Enpä olisi kuitenkaan lähtiessä uskonut, minkälaiseksi käännekohdaksi elämässämme tämä matka muodostuukaan!
Peter lähti sitten matkaan muutama päivä minua ja poikia ennen. Vietettyämme yhden ylimääräisen yön New Yorkissa peruuntuneen lennon takia, tapasimme Peterin Los Angelesin kentällä eräänä aurinkoisena aamuna muutama päivä ennen juhlamenojen alkua. Peter oli meitä vastassa uudella vuokrajeepillä, mikä poikia kovasti ilahdutti! Heidän matkansa alkoi peukutuksella ja sillä sitä sitten mentiin oikeastaan koko reissu! Niin paljon oli peukutettavaa, että pojat olivat jo parin päivän jälkeen sitä mieltä, että jäävät mieluummin Amerikkaan kuin palaavat Suomeen. Ehkä isoilla autoilla oli oma osuutensa tähän päätökseen!
Betoniyön valaisija Jani Lehtinen saapui myös kaupunkiin pari päivää ennen juhlamenojen alkua. Olimme sopineet treffit smokkivuokraamoon. Reipas myyjä ylipuhui Peterin kuitenkin smokin ostoon, koska eihän ne vuokrasmokit koskaan tarpeeksi hyvin istu! Peter puolestaan houkutteli Janin tekemään smokkikauppoja! Jania ei kuitenkaan tavattu smokkipuodissa, koska hän päätyi kylläkin oikean nimiselle kadulle, mutta väärään kaupunginosaan. Niinpä tapasimme vasta vähän myöhemmin illallisella Santa Monicassa. Oli todella hauskaa tavata pitkästä aikaa kaukana kotoa ja käydä yhdessä läpi tulevaa ohjelmaamme.
Palkintojenjako-ohjelma alkoi jo perjantaina. Ehdokkaat oli kutsuttu seuralaisineen ASC:n klubitalolle illallisille. Meitä oli neuvottu olemaan ajoissa paikalla. Ajomatkan piti kestää reilun tunnin. Vain hetki hotellilta lähdön jälkeen ruuhka oli jo niin toivoton, että auto kulki madellen eteenpäin. Matka Hollywoodiin kesti yli kaksi tuntia (ja paluumatka puoli tuntia), mutta ehdimme kuin ihmeen kaupalla sisään juuri ennen illallisen alkua.
Kerhotila on lähes Hollywoodiin sydämessä, kivenheiton päässä Sunset Boulevardilta. Tyylikäs rakennus – ei liian suuri eikä liian pieni. Kivalla tavalla kodikas, ja historiallinen yhtä aikaa. Kuvaajien potretit seinillä ja kamerat vitriineissä kertovat arvokkaalla tavalla kuvauksen historiaa, ja kunnioittava asenne niin ammattikuntaan kuin kuvaamiseenkin taiteena näkyi ja kuului kaikessa.
Yksi kuvaajista, Frederic Goodich, otti meidät heti lämpimästi vastaan ja piti meistä itse asiassa hyvää huolta vaimonsa Donnan kanssa koko matkan ajan. Hän oli tavannut Peterin jo hänen edellisellä matkallaan marraskuussa, ja tainnut tehdä pientä taustatutkimusta mahdollisesta ehdokkaasta. Goodich oli selkeästi yksi Peterin vahva tukija kisassa ehdokkuudesta. Hän esitteli meidät ASC:n presidentille ja muutamille muille kuvaajille juuri ennen pöytiin istuutumista. Pöydässämme istuneet ihmiset, mm. kuvaaja Amy Vincent, Joy and Milt ’The ASC voice’ Shefter ja David Stocktonin vaimo sparrasivat sitten meitä koko reissun ajan.
Mukavat tuttavuudet ja keskustelut alkoivat heti ensimmäisestä illasta – Roger Deakins, Dick Pope, Owen Roizman, Christopher Norr, jne. Peterin kanssa kuvaajat halusivat tietysti keskustella hänen elokuvastaan, mutta paljon juteltiin tuolloin ja koko matkankin aikana myös mm. amerikkalaisesta elokuvateollisuudesta ylipäätään, Los Angelesissa asumisen hyvistä ja huonoista puolista ja kuvaajan työstä Euroopassa vs Amerikassa.
Tärkein asia illallisilla oli ehdokkaiden esittely. Ehdokkaat esiteltiin paitsi tv-screeneillä koko viikonlopun ajan, myös kuvaaja kerrallaan salin edessä. ASC:n presidentti ojensi samalla jokaiselle ehdokkaalle nominee-taulun, ja jokainen kuvaaja ’sai’ pitää pienen puheen, jonka toivottiin olevan hauska! Peter ei tätä tietysti etukäteen tiennyt, mutta selvisi tilanteesta hyvin ja sai yleisön nauramaan ja taputtamaan! Tämä rituaali osoitti myös hienolla tavalla sen kuinka jokaista kuvaajaa ja hänen työtään arvostettiin, ja jokainen haluttiin nostaa esiin. Tunnelma oli yksinkertaisesti kannustava ja lämmin. Olin itse asiassa heti alkumetreiltä lähtien yllättynyt siitä, kuinka hyvä tunnelma kuvaajien välillä ja kaikissa tilaisuuksissa oli. Siinä oli helppo ja hyvä olla mukana seuralaisenkin.
Seuraavana päivänä ASC piti vuoden ainoat avoimet ovet -päivänsä. Meille puolisoille oli täksi ajaksi muuta ohjelmaa. Kun ’me vaimot’ lähdimme yhteisen aamiaisen jälkeen kohti omia retkiämme, kiemurteli toivorikkaiden opiskelijoiden yms. jono melkein korttelin ympäri odottaen ovien avautumista tähän maagiseen kuvaajien kerhoon. Agenttien, sponsoreiden, kalustotoimittajien, opiskelijoiden ja kuvaajien tapaaminen kesti pitkälle iltapäivään.
Minä puolestani pääsin vaimojen mukana Taikalinnaan – tosin pienen keskustelun jälkeen, koska monella meistä oli housut jalassa, mikä oli täysin vastoin etikettiä! Uskomattoman hienojen taikuriesitysten lomassa nautimme runsasta lounasta tässä taikuudelle pyhitetyssä pienessä linnassa. Päivän aikana tutustuimme lisää toisiimme. Esim. dokumentaristi Michel Ohayon, jonka puoliso Theo van de Sande oli myös ehdolla tv-elokuvien ja sarjojen kuvauksesta, kertoi minulle päivän kuluessa dokumenttien tekemisestä Yhdysvalloissa. Oli valaisevaa vaihtaa erilaisia kokemuksiamme erityisesti dokumenttielokuvien rahoittamisesta omissa maissamme.
Amerikkalaiset osaavat suunnitella ja hoitaa juhlamenot tyylikkäästi. Ihailin sitä avointa ja tehokasta tapaa, jolla ihmiset tutustutettiin luontevasti toisiinsa. Kaikki oli rentoa, helppoa, sujuvaa ja hauskaa! Gaalaillan koittaessa tunsimme jo ihmisiä sen verran paljon, että oli ihan eri asia mennä juhlaan kaksi ’valmistavaa päivää’ allamme kuin jos olisimme tupsahtaneet kylmiltämme paikalle.
Gaala alkoi ilmoittautumisella, ehdokkaiden ja vieraiden kuvaamisella logoseinän edessä, ja alkudrinkillä tärkeimmille vieraille varatussa tilassa. Tehopakkaus-Tessa, joka oli Peterin ja Betoniyön lehdistöedustaja, oli paikalla, ja esitteli Peterille alan ammattilaisia ja toisinpäin. Minä kuuntelin edelleen kiinnostuneena puolisoiden kokemuksia kuvaajan vaimona olemisesta Hollywoodissa ja New Yorkissa. Kuvaaja Stephen Lighthillin norjalainen vaimo toi hyvän ’jalat maassa’-pohjoismaisen näkökulman amerikkalaiseen elämään, lasten koulutukseen ja ylipäätään kulttuuriin. Stephen puolestaan kutsui Peterin puhumaan American Film Instituten opiskelijoille gaalan jälkeisellä viikolla.
Itse juhlasalissa, missä gaala pidettiin, oli useimpien lähteiden mukaan noin 1500 vierasta pyöreissä pöydissä. Ehdokkaat lähimpänä estradia ja muut vähän kauempana. Salin keskellä istuneet Angelina Jolie ja Brad Pitt olivat ilmeisesti kannustamassa Jolien elokuvan kuvannutta Deakinsia, joka oli ehdolla pitkien amerikkalaisten fiktioiden sarjassa.
Pöydässämme istui mm. kuvaaja Oliver Bokelberg vaimonsa Jillin kanssa. Hän oli aikoinaan tullut Saksasta jenkkeihin opiskelemaan kuvausta ja jäänyt sille tielleen. Jill ja Oliver kutsuivat poikamme pelaamaan jalkapalloa tyttärensä treeneihin seuraavana päivänä. Pelien jälkeen jatkoimme seurustelua heidän Hollywoodin kodissaan uima-altaan reunalla. Bokelberg kertoi kuvaukseen liittyvistä valinnoistaan, mm. päätöksestään kuvata jatkuvaa tv-sarjaa nyt jo neljättä vuotta. Työ oli selvästi antanut turvallisuutta ja jatkuvuutta materiaalisella tasolla, mutta oli hyvin ilmeisesti myös kuluttavaa. Tutuksi tullut kuvausympäristö oli kuitenkin innostanut Bokelbergin siirtymään myös ohjaajan housuihin joidenkin jaksojen ajaksi.
Ruoka oli gaalassa tietysti sivuosassa, mutta ihmettelin hieman pastaani, joka oli täytetty vähän piparkakkutaikinan makuisella täytteellä! Ilmeisesti jotain paikallista herkkua, koska se tuli vastaan vielä toisenkin kerran matkan aikana. Aterian jälkeen alkoi varsinainen gaala, jonka alkumetreillä julistettiin Spotligth-voittaja… Peter Flinckenberg! Peter vietiin kameroiden ja haastattelijoiden eteen ja ilo pöydässämme oli ylimmillään. Suomen konsuli Juha Markkanen alkoi tuota pikaa järkätä juhlatilaisuutta seuraavaksi illaksi konsulaatissaan.
Oli ilo kuunnella veteraanikuvaajien puheita, samoin Barbra Streisandin, joka palkittiin gaalassa elämäntyöstään. Hän puhui mm. ohjaajan ja kuvaajan suhteesta ja kuinka hedelmällistä on jatkaa yhteistyötä saman kuvaajan kanssa. Samalla hän kuitenkin luetteli aikamoisen joukon eri kuvaajia, joiden kanssa oli työskennellyt!
Kuhina Peterin ympärillä tiivistyi entisestään palkinnon saamisen jälkeen. Agentteja, lehdistöä, kollegoita, jne. kävi onnittelemassa ja tutustumassa, kyselemässä tulevaisuuden suunnitelmista, puhumassa Amerikkaan muutosta yms.
Olimme suunnitelleet käydä juhlallisuuksien jälkeen San Diegossa ystäviä tapaamassa. En ollut tajunnut, kuinka kuolleena syntynyt ajatus se oli! Juhlamenojen jälkeen vasta se työ sitten vasta alkoikin! Peter kävi päivisin agentti- yms. tapaamisissa, iltaisin oli verkostoitumista cocktail-kutsuilla, mitkä sopivat omaan sisäiseen aikatauluuni mahtavasti. Parin tunnin kutsut iltaisin ja ennen puolta yötä hotelliin. Muutama meili ennen nukkumaanmenoa, ja aamulla-aamupäivällä heti kaikki kiitos – ja vastausmeilit edellisen päivän tapaamisista. Ja sitten taas illalla kutsuille. Näin kului loppuviikko nopeasti.
Tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni ’vaimouden’ merkitystä tästä näkökulmasta. Kahdet silmät näkevät enemmän kuin yhdet, kaksi korvaparia kuulee enemmän ja kaksi suuta puhuu enemmän. Jotkin asiat, jotka menevät toiselta ohi, toinen muistaa. Mielipiteitä ja ajatuksia on tärkeää vaihtaa erilaisten tilaisuuksien jälkeen ja yhdessä miettiä vastauksia ja seuraavia siirtoja. Tämä uusi rooli tuntui vaihteeksi mukavalta. Oli kiva seurata kaikkea sivusta ’nobodyna’ ja kuitenkin tehdä huomioita ja oma osani työstä Peterin tukena.
En ole myöskään eläissäni miettinyt 10 pv peräkkäin mikä asu olisi sopivan edustava mihinkin tilaisuuteen – ja laittautunut näitä tilaisuuksia varten. Kiitos vaan, Johanna Vuoksenmaa, että olit makutuomarina ennen lähtöä. Ihan hauska kokemus tästäkin näkökulmasta!
Nyt sitten ollaan taas kotona. Remontti on päällä ja vauhdikkaassa vaiheessa, meteli kova, miehiä lappaa jatkuvasti sisään ja ulos ja kantaa on otettava koko ajan johonkin. Mietin riittääkö rahat, mutta ainakin se sauna ja koko kellari jäivät Losin matkan jalkoihin.
Peter on jatkuvassa meiliyhteydessä jenkkeihin ja on lukenut joitakin käsikirjoituksia. Myöhään iltaisin (mielestäni öisin) on skype-palavereja ja mies herää väsyneenä aamuisin. Kaikki on auki ja epävarmaa, paitsi se, että syksyllä lähdemme ainakin hetkeksi kokeilemaan miltä tuntuisi asustaa jenkeissä. Katsomaan millaisia työtilaisuuksia tulee ja ovatko ne sopivia Peterille vai ei. Mistäs sen tietää sopeutuuko erilaiseen työ-ja tuotantokulttuuriin, jos ei kokeile. Eipä ainakaan Peteriä harmita, että jätti tilaisuuden väliin sitten myöhemmin – ja ainakin melkein remontoitu talo on odottamassa paluutamme!