Peter Flinckenbergin Camerimage-päiväkirja 18.-24.11.2013
18.11.
Hyppään koneeseen. Festari alkanut kaksi päivää aikaisemmin. En päässyt matkaan ajoissa, koska elokuvaperheen toinen aikuinen oli Italiassa.
Finnairin lakko ei onneksi vaikeuttanut matkaa muuten kuin puutteellisen tarjoilun muodossa lentokoneessa. Olen menossa Camerimage-festivaalille, jonne elokuvaajat ja opiskelijat ympäri maailmaa tulevat tapaamaan, innoittamaan ja palkitsemaan toisiaan.
Esa Vuorinen alkoi tuoda kuvaajaopiskelijoita festivaalille jo 90-luvulla. Kuulun siihen onnekkaaseen joukkon, joka pääsi opiskelun alkumetreillä Toruniin saamaan kannustusta ja opastusta ansioituneilta kuvaajilta. Silloin syttyi myös unelma: ehkä joku päivä kuvaamani elokuva esitetään festivaalin pääkilpailussa, jonka juryn muodostavat pääasiassa mestaritason kuvaajat. Pirjo Honkasalon ‘Betoniyö’ täytti tämän toiveen.
Festivaali on kasvanut Torunin ajoista ja on muuttanut Lodzin kautta Bydgoszcziin. Se on myös muuttanut luonnettaan. Tähtinäyttelijöitä on alettu kutsua houkuttelemaan kasvavan festivaalin kaipaamia sponsoreita.
Varsovan kentällä on vastassa korrektisti pukeutunut kuski. Hän ilmoittaa että olen myöhässä, koska suuri kuvaajien illallinen oli eilen. Pettymys. Myöhemmin tajuan, että illallisia on ihan joka ilta.
Hienon bemarin kyljessä lukee VIP. Nyt ajetaan kovaa, nukahdan. Hotellilla odottaa Radoslav, joka on festarin kouluttama henkilökohtainen apulaiseni. Hän kertoo järjestävänsä tapaamiset, hoitavansa lippuvaraukset yms.
Tunnen jännitystä. Tästä se alkaa, tätä olen halunnut. Illalla käyn baarissa, jossa olen ollut pari vuotta sitten ekana iltana ja siellähän he istuvat, suomalaiset kuvaajat. Kotoista.
19.11.
Aamulla käyn katsomassa Heli-elokuvan kilpailusarjasta. Hieno leffa, joka oli voittanut myös Cannesissa parhaan ohjauksen palkinnon. Se kertoo meksikolaisen huumekartellin ahdistamasta perheestä. Elokuvan kikkailematon kuvaus on tyylikkäästi ja luovasti toteutettu. Se sopii todella hyvin piinaavaan tarinaan. Elokuvan alku on yksi parhaista, joita olen nähnyt. Kisasta tulee kova. Kuvaaja Lorenzo Hagerman on tosi sympaattinen Salvador Dalin näköinen kaveri.
Muistan kuitenkin, että festareilla on kivempaa jos ei katso leffoja liikaa ja lähden lenkille. Tapaan hotellilla mainion brittikuvaaja Nigelin, jonka kanssa ystävystyimme Manaki Brothers -festivaalilla Makedoniassa. Nigel on Imagon ystävällinen puheenjohtaja ja tuntee kaikki.
Käyn moikkaamassa Ranea Puhdistuksen näytöksessä, mutta en ehdi jäädä kuunetelmaan Q&A:ta, koska Illalla on Arrin sponsoroima illallinen.
Festivaalilla on kilpasarjojen lisäksi valtavasti ohjelmaa ja nähtävää. Workshoppeja, erikoisnäytöksiä, kalustoesittelyjä ja keskustelutilaisuuksia. Tänä vuonna olen päättänyt keskittyä fiktioelokuvaan ja kilpasarjaan vaikka se tarkoittaa kovatasoisen dokumenttiohjelman väliin jättämistä. On välillä vaikea kulkea kamera- ja linssivalmistajien ständien ohi. Viimeaikoina on tullut taas niin paljon uutta tekniikkaa. Arrilla uusi mustavalkokennolla varustettu Alexa. Black Magicilla pokkarikokoinen kamera, jonka laatua Slavomir Idziak kehuu vuolaasti. Yllätyksekseni Vilmos Zsigmondista on tullut Sony F-65 kannattaja.
Illalla Arrin juhlissa esitellään Main Competition -ehdokkaat. Saamme hienot pystit ja viskipullon. Kymmenet valokuvaajat ottavat kuvia ja on kiusallista pönöttää siinä, en ole tottunut tähän. Tunnen olevani myös hieman ulkopuolinen muihin ehdokkaisiin nähden. Kukaan ei tunne minua, eikä ole nähnyt leffaamme. Katselen Phedon Papamichaelin jatkuvaa sujuvaa smalltalkia ja Sean Bobbittia viihdyttämässä ihailijoiltaan. Myös puolalaisilla ja Rainer Klausmannilla on paljon kavereita. Onneksi tuomari Timo Salmisen pöydässä on juttuseuraa.
20.11.
Keskiviikko on perinteisesti opiskelijasarjojen päivä. Käyn Imagon seminaarissa, mutta tuntuu, että samoja sopimuksiin liittyviä asioita käytiin läpi 2 vuotta sitten ja lähden leffaan.
Hieno ja inspiroiva Visions of Light-dokkari Ranen kanssa. Sen jälkeen kilpailuleffa ’12 Years of Slavery’, ystävällinen ja iloinen Sean Bobbitt lavalla, sali tupaten täynnä ja hirvee meininki… mitenköhän meillä? Steve McQeenin orjuudesta kertovassa hitaalle filmille kuvatussa leffassa moitteeton mutta mun makuun vähän tylsä valaisu. Alkaa jännittää enemmän. Jostain syystä alan uskoa, että meillä on mahdollisuus saada palkinto…
Pyydän Radoslavia järjestämään tapaamisen venäläisen kuvaaja Sergei Trofimovin (mm.Nightwatch) kanssa. Se onnistuu Panavisionin illallisella. Alkaa tulla kotoisampi olo, vietän paljon aika Sergein ja Meksikolaisen Lorenzon kanssa. Ehdotan, että siirrymme festivaaliklubille, Sergei tulee mukaan. Klubi on täynnä tuttuja suomalaisia ja vietän huomattavan ajan tanssilattialla. Menee myöhään, mutta se kannattaa. Aika sielunsukulaiskuvaajien ja tuttujen suomalaisten kanssa saa minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Keskusteluissa saa hyvän käsityksen kuvaajien työoloista eri maissa. On esimerkiksi mielenkiintoista kuulla Lorenzolta hänen käyttämästään suht vaatimattomasta valokalustosta ja Sergeiltä nykyelokuvan tilasta venäjällä. Kohtaamisissa muiden kuvaajien kanssa on lämpöä ja yhteenkuuluvuuden tunne.
21.11.
Ryhmämme saapuu tänään paikalle. Jani (valaisija) Nea (1 AC) , Jussi (värinmäärittelijä) ja Esa Vuorinen (opettajani TaiKin ajoilta) saapuvat. Tsekkaan vielä kerran Radoslavilta, että kaikki on ok kuljetuksen yms. kanssa.
Tänä vuonna käydään myös 3-D elokuvien kilpailu ensimmäistä kertaa. Käyn katsomassa kehutun Gravity- elokuvan ja se on ensimmäinen näkemäni 3-D fiktio, joka todella toimii. Mykistävä ja yllätyksiä täynnä oleva kuvaus on tekniseltä suoritukseltaan ennen näkemätön. Avaruudessa tapahtuvaan tarinaan on saatu todellinen painottomuuden tunne ja kamera käyttää liikkeissään tätä kekseliäästi hyväkseen.
Joka aamu oven alta sujahtaa kutsuja tilaisuuksiin ja tänään on vuorossa Kodakin illallinen. En ole varma menenkö paikalle, edellinen ilta painaa vielä.
Käymme katsomassa porukalla musavideo-sarjan. Fincherin ohjaama video on upeaa mustavalkokuvaa. Katson kadehtien kuvan laatua ja värinmäärittelyn tasoa. Sigur Rosin hitaasti kypsyvä tanssivideo on kyllä se, joka saa kylmät väreet aikaan…. ja kotikutoinen 16mm Nick Cave. Osa suomalaisista, joita alkaa olla yhteensä jo ehkä kolmisenkymmentä, ovat menossa syömään.
Tapaan ulkona Lorenzon ja toisen kilpailuleffakuvaajan ja teen pikapäätöksen lähteä samalla autolla Kodakin illalliselle, joka on kaukana keskustasta. Nappaamme kyytiin vielä Ed Lachmanin, joka on täällä joka kerta.
Illallinen on erilainen kuin muut. Ruoista ja juomatarjoilusta ei ole tingitty muinakaan iltoina, mutta täällä istutaan pitkissä pöydissä isossa linnamaisessa salissa. Kodakilla on selkeästi vielä rahaa kassassa. Istun Lorenzon ja argentiinalaisen kilpailuleffan porukan kanssa. Kokeneempi kaartikin on paikalla. Vieressä istuvat Dennis Lenoir, Tom Stern, Jeffrey Kimball, Roberto Schaefer, Idziak, Sobotchinski jne.
Jälkiruoan jälkeen alkaa kuhina. Maestro Storaro on saapunut juuri lentokentältä. Yllätyn, miten vanhalta hän näyttää. Alkaa olla kotoinen ja hyvä fiilis muiden kuvaajien kanssa, ja keskustelua syntyy. Käyn esittäytymässä Bruno Delbonnelille, joka ei ollut paikalla kun saimme pystit. Ihailemani Amelien kuvaaja on aina osannut käyttää digiajan mahdollisuuksia värinmäärittelyssä hyväkseen. Tätä kaveria on minkä tahansa raadin vaikea jättää palkitsematta.
Tupakkapaikalla minua lähestyy nainen, jonka olen nähnyt usein jututtamassa Lorenzoa. Ok, tältä näyttää ison amerikkalaisen agentuurin agentti. Vaikuttaa viileältä, mutta lupaa tulla katsomaan leffamme. Sergei on lähdössä aamulla takaisin Venäjälle kuvauksiin ja pyytää minua lähtemään kanssaan klubille. Hitto, mahtava kontakti ja tietolähde Venäjän asioista, en voi kieltäytyä. Ikkunan läpi näen Storaron, kaikki haluavat kuvaan hänen kanssaan.
En tiedä miksi, mutta Sergei selkeästi viihtyy seurassani pitkään. Ehkä slaavilainen lähtöahdistus. Istumme hotellin baarissa ja juttelemme kalastuksesta ja paljosta muusta, jota kaikkea en enää muista. Klo 4 jälkeen on pakko sanoa hyvää yötä. Takaraivossa huominen näytöksemme Storaro saapuu samaan aikaan juhlien jatkoille hotelliin.
22.11.
Nukun huonosti ja päätän mennä aamiaiselle. Storaro on juuri lopettelemassa omaansa. Miten nämä vanhat jaksaa!
Käyn vielä hyvästelemässä Sergein. Annan lahjaksi Betoniyön stillilaatikon ja kutsun hänet kalaan.
Yritän nukkua päikkärit, mutta olen liian levoton näytöksen takia. Käyn lenkillä, mutta jo 500 m saa minut puuskuttamaan. Käyn kuitenkin torilla. On mukava kävellä kaartaen puiston läpi teatterille. Katson vanhojen puiden kaarnaa ja mietin, että tuollaista kauneutta on vaikea tallentaa.
Näytös on klo 14.30 ja olo on suht rauhallinen, mutta kun pitää mennä lavalle niin yhtäkkiä hiki pukkaa pintaan ja pulssi on 150. Olisin toivonut että näytöksessä olisi enemmän väkeä. Iso teatteri on ehkä puolillaan. Porukka on päivänäytösten aikana ehkä lukuisissa workshopeissa, joista yksi käsittelee käsivarakuvausta.
Olen jo aikaisemmin sopinut, että esittelen oman ryhmäni ja pyydän lavalle. Kuuluttaja kuitenkin ehtii ensin. Toivon, että Pirjo olisi lavalla kanssamme. Olin miettinyt mitä sanoisin, mutta en kovin tarkasti. En tiedä miten esittelyni menee, koska jännitän väsymyksessäni pirusti.
Esittelyn jälkeen meidät viedään takahuoneeseen valokuvattaviksi. Sitten menemme istumaan hetkeksi baariin ja hiivimme saliin laaduntarkkailuun. Tykki on hitusen tummanpuoleinen, ajattelen, mutta parempi näin päin kuin platku musta.
Pressin alussa jännitän vieläkin, koska se striimataan ja näytetään ympäri festarialuetta. Vähitellen alan rentoutua. Yleisössä on paljon tuttuja kasvoja.
Jälkikäteen harmittaa, koska vastasin mielestäni huonosti yhteen kysymykseen. Se koski unijaksojen värienkäyttöä. Taas ikävä Pirjoa, joka osaa vankalla kokemuksella sanoa asiat ytimekkäästi. Pressin jälkeen on hieno hetki ravintolassa Ranen, Esan, Janin ja Nean kanssa. Seuraava sukupolvi kuvaajia on isossa pöydäsä lähettyvillä. Paljon naurua! Helpottunut ja hyvä olo.
Menen lenkille, jotta saan happea ennen illan Hawk-illallista. Paljon mestareita paikalla. Ed Lachman ja Denis Lenoir jurystä ja monet muut ihmiset tulevat kiittämään vuolaasti. ‘Really great’ sanoo moni, mutta niin sanotaan myös Lorenzolle. Olen aistivinani, että tämä elokuva jakaa mielipiteitä rajusti.
Phedon Papamichael tulee juttelemaan Janille, Jussilla on paljon seuraa. On hienoa, että he ovat täällä.
Timo Salminen jurystä on ammattimies, eikä paljasta mitään. Tutustuimme kaksi vuotta aikaisemmin juuri näissä juhlissa. Nytkin on mukava välillä tulla Timon pöytään parvelle ja katsoa alhaalla ravintolasalissa vellovaa ihmismerta yläkulmasta. Vähän perspektiiviä tähän touhuun. Tuntuu välillä siltä kuin olisin paiskautunut tämän viikon aikana johonkin peliin, jonka tarkoitus on saada minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Muutamat musavideo-ohjaajat kysyvät käyntikorttia, ihmiset tulevat juttelemaan ja tunnistavat yhtäkkiä. Menen klubille, jossa on mukavaa kun opiskelijat tulevat kertomaan mielipiteitään ja kyselemään. Aikaisemmin etäinen ison firman agentti haluaa jutella VIP -puolella.
Menen tanssimaan, agentti seuraa perässä. Alan uskoa vienoon mahdollisuuteemme saada joku palkinto, vaikka aikaisemmin päivällä näkemäni puolalainen Ida oli vienyt uskon. Perinteisellä 1.33 rajauksella toteutettu kuvaus oli moitteetonta ja siistiä. Rohkeutta esiintyi epätavallisissa rajauksissa kuvan sisällä. Hotellilla en saa unta ennen aamukahdeksaa.
23.11.
Herään noin klo 13. Mitä olenkaan oikein ajatellut eilen! Mukana kilpailussa on 4 mustavalkoleffaa, joista yksi puolalainen…
Lenkille ja lepoa, loppugaala alkaa kuudelta. Olen levoton, mutta toiveikas, ihmeellistä vuoristorataa kohta 24h.
Radoslav odottaa lippujen kanssa. Meillä on nimelläni 4 paikkaa eri puolilla katsomoa. Nealla on yksi juryn rivillä. Nea lähettää tekstarin, että hänellä on varmasti väärä paikka ja vaihdamme paikkoja. Kummallista, olen kaikkein pyhimmällä juryn rivillä Storaroiden ja muiden kanssa. Yleensä kilpailun kuvaajat istutetaan tästä rivejä taaksepäin. Soitan Janille, joka on parvella: tsekkaa missä istun, voiko tämä kuitenkin merkitä jotain.
Timo Salminen istuutuu puolisoineen viereeni ja tajuan tyhmyyteni. Tämä oli hänen tyttärensä paikka, jonka järjestäjät olivat kohteliaasti junailleet.
Gaala kestää tuskaiset 3 tuntia, ja vasta lopussa jaetaan pääkilpailun kolme palkintoa. Käyn välillä aulassa. Porukka suomalaisia on baarin puolella katsomassa monitorilta tilaisuutta. Otan viskin ja palaan saliin.
Eri kilpailusarjoja on paljon. Jotkut voittajat puhuvat vaikeaselkoisia, jotkut liian pitkään. Palkitaan myös opiskelijat, leikkaja, 3D-elokuva puhumattakaan erilaisista kunnianosoituksista. Muistellaan vuoden aikana kuolleita, mutta unohdetaan mainita Tony Scott! Slavomir Idziakille myönnetään elämäntyö-palkinto, ja hän pitää kiinnostavan puheen.
Vihdoin kuulutetaan pääsarja. Pronssia Bruno Delbonnellille Coenin veljesten leffasta. Se siitä. Hopeaa ystävälleni Lorenzolle, onnea! Hieno homma. Kultaa mustavalkoiselle Idalle puolaan… Vihdoin gaala loppuu ja pääsemme taputtamaan sadoille hienoille vapaaehtosille ja Marekille, festarin perustajalle.
Tekstaan Bufon porukalle ja Pirjolle tilannepäivityksen.
Näen kun Lorenzoa viedään. Arrin, Hawkin ja Panavisionin sedät ryntäävät kättelemään ja vievät hänet jonnekin valokuvattavaksi. Menen aulan baariin, missä tukijoukkoni ovat tilanneet ison oluen, mutta pettymystä on vaikea huuhtoa alas. Menemme syömään porukalla. Tilaan päivän ensimmäisen kahvin ja alan piristyä.
Realismi alkaa palata kehooni. Onhan tämä ollut hieno kokemus. Olisiko palkinto muuttanut mitään?
Meidät on kutsuttu loppuillalliselle. Bemarit, joiden piti meidät sinne kuljettaa, ovat ensimmäistä kertaa kortilla.
Perillä pelin henki on selvä: Voittajat ja muut. Ei pyöri agentit enää ympärillä. Juttelen Sean Bobbittin kanssa, ja meillä onkin sama kuljetus huomenna kentälle. Huomaan, että väsymys valtaa kehoni.
Hieno hetki keskustelua Janin kanssa alakerran baarissa tuo taas virkistystä. Juttelen vielä myös Timon kanssa. Hän on käynyt tämän läpi 2 vuotta sitten Le Havren kanssa. Kuulen, että olimme tuomareiden äänestyksessä neljännellä sijalla. Ei paha.
Nea on hävinnyt ja lähden festariklubille etsimään häntä. Matkalla tiputan Janin hotellille ja annan kiitollisena ehdokkuus-pystin hänelle. Klubilla on ihan tyhjää, vain uupunut Marek istuu seurueineen VIP-puolella. Tapaan suomalaisia ja vaikka paikalla on kaikkien tanssilattioiden kuningas Aarne Tapola, päätän hipsiä hiljaa pois.
Joku lähettää tekstarin, että Nea on edellisissä juhlissa. Menen hotellille ja nukun ensimmäistä kertaa festivaalin aikana pitkään ja hyvin.
24.11.
Neljän tunnin matka lentokentälle kokeneen Sean Bobbittin kanssa on festarin antia parhaasta päästä. Juttelemme kaikesta. Hän kertoo mahtavia tarinoita dokkarivuosiltaan. Ihme, että on elossa. Taas yksi kalamies, ja jaamme kokemuksia Siperian reissuilta ja Ruandasta. Bobbitt vastaa kaikkiin kysymyksiini värikkäästi. Hän neuvoo ja opastaa. Tätä on Camerimage parhaimmillaan. Sellaista, mitä se oli ennen kuin Keanu Reevesit tulivat paikalle ja festivaalista tuli ehkä liian suuri. Opettaja kertoo ja oppipoika kuuntelee.
25.11.
Kotona kasaan lasteni legoja tärisevin käsin. Rankka reissu, kummallinen uni. Läppäriin kilahtaa maili: ”Just want you to know that I would really like to represent you in the US market. I think concrete nights was amazingly beautiful!” Thanks for the dancing!